Huonekasvien Tuhkimo

Laikkuvehkat (Aglaonema) ovat huonekasveista sitkeimpien joukossa, ja etenkin viime vuosina niistä on tullut saataville hämmentävä lehtimuotojen, värien ja kuvioiden kirjo.

Laikkuvehka sietää uskomattoman määrän kaltoinkohtelua näyttämättä kärsivältä, minkä vuoksi se onkin tavallinen näky toimistoissa ja laitoksissa. Se tuo mieleen vanhojen satujen kiltit tytöt, jotka tekivät kaiken mitä käskettiin, eivätkä koskaan vihastuneet, saivatpa osakseen kuinka paljon sortoa hyvänsä.

Oman laikkuvehkani tarinalla on myös tiettyjä yhtäläisyyksiä tuhkimosatuihin. Löysin sen pari vuotta sitten Viherlandiasta. Se ei ollut ruukussa, eikä se ollut oikeastaan edes kasvi. Se oli pelkkä muutaman lehden mittainen oksanhaara, joka oli irronnut jostakin myytävänä olevista komeista pensaista ja lojui lattialla asiakkaiden tallottavana.

Kysäisin kassalta, saanko ottaa irto-oksan mukaani, ja ystävällinen kassatäti kehotti kokeilemaan sen juurruttamista. Kannoin oksan kotiin ja laitoin sen vesilasiin juurtumaan. Vehka kuitenkin kieltäytyi itsepäisesti juurtumasta ja kuukausien mittaan pudotti lehden toisensa jälkeen, kunnes jäljellä oli vain yksi lerpattava lehti. Viimeisenä keinonani tökkäsin edelleen täysin juurettoman oksanpätkän täplätraakkipuun ruukkuun.

Laikkuvehkan ensimmäiset juuret.

Lerpateltuaan vielä hetken aikaa surkeana laikkuvehkani juurtui sittenkin, ja kasvattipa se pari uutta lehteä ainokaisensa seuraksi. Viime keväänä se pääsi vihdoin omaan ruukkuunsa, mistä se ilahtui niin, että palkitsi minut uusilla lehdillä ja alkusyksyllä peräti kolmella vihertävänvalkoisella kukalla.

Juurtuva laikkuvehka on hoito-ohjeiden mukaan herkkä mätänemään, joten jälkiviisaasti vesilasi ei liene tarkoitukseen paras paikka. Plants are the strangest people -blogissa suositellaan sekoittamaan perliittiin kolmanneksen verran kukkamultaa ja pitämään alusta kosteana, mutta ei märkänä. Muuten tämän kasvin lisääminen on helppoa: pistokkaat on sopivissa oloissa helppo saada juurtumaan ja vanhemmat kasvit tekevät tyveltään poikasia, jotka voi irrottaa ja istuttaa omaan ruukkuunsa.

Laikkuvehkan muu hoito on aivan yhtä yksinkertaista. Se viihtyy hyvin vähässä valossa, ja päin vastoin kärsii liian kirkkaasta auringonpaisteesta. Pohjoisikkuna on sille aivan riittävän valoisa kasvupaikka. Kastelua se ei tarvitse yhtä paljoa kuin useimmat vehkasukulaisensa, vaan sietää ja vaatiikin kuivahduksen kastelujen välissä. Kun pintamulta on selvästi kuivaa, on aikaisintaan aika kastella laikkuvehkaa uudelleen. Monesta muusta trooppisesta kasvista poiketen laikkuvehka ei ole moksiskaan kuivasta huoneilmasta, eikä tunnu näkyvästi hyötyvän suihkuttelusta.

 Laikkuvehka arvostaa ilmavaa, läpäisevää kasvualustaa. Jos kukkamulta tuntuu kovin tiiviiltä, siihen voi sekoittaa esimerkiksi orkideamultaa tai ruukkusoraa läpäisevyyden parantamiseksi. Kasvi suosii myös suhteellisen runsasta lannoitusta, muttei ole sen suhteen tarkka: jos sitä lannoittaa vähemmän, se yleensä vain kasvaa hitaammin. Erityisesti kuparin puute saattaa kuitenkin aiheuttaa näkyviäkin oireita, kuten lehtien haalistumista ja joskus nuorten lehtien epämuodostumista tai kitukasvuisuutta. Jos punkkeja tai muita tuholaisia ei ole näkyvissä ja olojen pitäisi muuten olla hyvät, voi hivenainelannoitus olla ratkaiseva tekijä kärsivän laikkuvehkan piristämisessä.

"Silver Queen" srilankalaisessa puutarhassa.

Laikkuvehkojen suku on kotoisin Kaakkois-Aasiasta. Trooppisena kasvina se ei siedä kylmää, joten sen ulkoiluttamisessa viileään vuodenaikaan on hyvä olla varovainen. Perinteinen "Silver Queen"-lajike on kaikkein kylmänarin, ja saa usein rasvaisen oloisia, rusehtavia paleltumisvammoja jo 13 lämpöasteen tienoilla. Uudemmat lajikkeet sen sijaan kestävät lämpötilan laskun aina 10 asteeseen saakka, jos saavat ensin totutella viileään.

"Christmas Day", Adaduitokla/Flickr.

Lajikkeista puheen ollen, niitä on markkinoilla kirjaimellisesti tusinoittain. Laikukkaita, juovikkaita ja täplikkäitä harmain, kellanvalkoisin, keltaisin ja jopa punaisin kuvioin. Yksi suosituimmista on "Emerald Beauty", jollainen omakin kasvini on. Eri lajikkeiden hoidossa on pieniä eroja: jo mainittu "Silver Queen" on herkkä kylmälle, tummanvihreätäpläinen "Fransher" kärsii erityisen herkästi kuparin puutteesta ja hopealehtinen "Silverado" kasvaa muita lajikkeita suuremmaksi.

Villejä laikkuvehkoja. Tony Rodd/Flickr

Suuremmaksi. Niin, tosiaan. Laikkuvehka on hidaskasvuinen, mutta aikaa myöten se kasvaa metrin mittaiseksi tai ylikin. Tässä vaiheessa se ei enää teeskentele olevansa pensas, vaan kasvattaa pitkän, kaljun varren, jonka päähän jää nippu lehtiä. Lopputulos ei ole parhaalla tahdollakaan kovin rehevän näköinen, mutta onneksi vehka on helppo nuorentaa leikkaamalla latvan lehtitupsu irti ja istuttamalla se pistokkaan tavoin omaan ruukkuunsa. Myös lehdettömäksi kepiksi jäänyt emokasvi alkaa jossakin vaiheessa kasvaa uudelleen, vaikken tiedäkään, miksi moista haluttaisiin jäädä odottelemaan.

Erityisesti hämärässä asunnossa laikkuvehka on mitä erinomaisin valinta huonekasviksi. Jos löytää kaupan useita eri lajikkeita, voi yhdestä ainoasta kasvista saada kokonaisen kokoelman.

Laikkuvehkat sekoitetaan usein kirjovehkoihin (Dieffenbachia), eikä ihme. Paitsi, että niiden nimet ovat samankuuloiset, ne ovat niin samannäköisiä, että niiden erottaminen voi olla vaikeaa. Erityisen hankalaksi se on käynyt, kun kummastakin suvusta on saapunut markkinoille toinen toistaan erikoisempia risteymiä ja lajikkeita. Yleisesti ottaen harmaanvihreät lehdet kuuluvat laikkuvehkoille ja keltakuvioiset kirjovehkoille, mutta kummastakin säännöstä on poikkeuksia. Yleensä laikkuvehkoilla on kapeammat, suipot lehdet, kun kirjovehkoilla ne ovat leveämmät ja pyöreämmät, mutta tämäkään sääntö ei ole yleispätevä.

Niin, äläkä toki sekoita kirjovehkaa kirjolehteen (Caladium), joka myös on vehka. Ikään kuin asia ei entuudestaan olisi ollut riittävän sekava.

Varoituksen sanasena vielä: useimpien muiden vehkojen tapaan laikkuvehka on myrkyllinen, joten sitä ei kannata jättää pienten lasten tai lemmikkien ulottuville. Jos kasvia vahingoittaa, kasvinesteet sisältävät ihoa ja suuta ärsyttäviä aineita. Laikkuvehka ei kuitenkaan ole yhtä vaarallinen kuin serkkunsa kirjovehka, joka voi syötynä kirjaimellisesti sulattaa reikiä mahalaukkuun.